No nyt on syvällistä tai ainakin herkkää. Nimittäin nyt on
kyse lapsista. Taitaa olla lempiaiheeni täällä. Vai onko nyt vaan sellainen vaihe, kun niistä riittää kirjoitettavaa. Vaiheita, kun tuppaa riittämään tässä elämänvaiheessa.
No nyt oli taas vaihe. Joutui taas päästämään hieman irti. Päästää kauemmas ja luottaa, että kaikki sujuu hyvin. Päästää se lapsi kauemmas. Miten kaikki voikin aina pelottaa ja huolestuttaa. Kymmenen vuoden päästä, kun näitä luen niin varmasti nauran näille ja mietin, että no jo oli huolet, mutta vaihe vaiheelta se vaan kirpaisee.
Kyse ei nyt ollut periaatteessa kummoisemmasta, kun siitä että tuo pieni ekaluokkaiseni lähti ensimmäistä kertaa veljensä ja kamujen kanssa pyörällä hieman pidemmälle liikuntasalille. Illalla. No niinpä niin, ei nyt mitään maata mullistavaa, mutta siltikin mullisti. Kypärät pääässä kun tönöttivät eteisessä, niin olin tietenkin jo päässäni nähnyt kaikkien isojen tien ylitysten kauhuskenaariot ja alamäkien jarrujen pettämiset sun muut perus jutut, mitä nyt tapahtuu tietenkin juuri tällä reissulla. Tein myös tuosta ekaluokkaisestani kuin minkäkin appareilla opettelevan pienen, kun varmistelin pojilta, että odotattehan häntä ja pyöräilette hänen vierellä ja älkää menkö kovaa ja tätä rataa. Hänestä tuli yhtäkkiä niin mahdottoman pieni silmissäni.
Sitä on kyllä super ylpeä noista itsenäistyvistä lapsosista ja sitähän se on mitä me heille opetamme. Että pärjäävät itekseen ja osaavat ottaa vastuuta. Mutta silti se aina ottaa jostain tuolta sydämen syövereistä, kun he ovat kauempana, kuin ovat aikaisemmin olleet. Tämäkin reissu meni hyvin ja pyöräilijät palasivat ehjinä kotiin. Illalla sitten saunassa kerroin tuolle lätkäjätkälleni mitä olin jännittänyt ja sanoin hänelle, että kyllä kuule kirpaisee kun kasvatte. Hän totesi minulle, että kuules äiti, mä vielä harkitsen tätä itsenäistymistä, että jospa sittenkin jäisin vaan kotiin, enkä muuttaisi ikinä pois, koska aina laitat ruuan ja on vaatteet valmiina ♡
Totesin hänelle yhtäkkiä hyvinkin reippaana, että höpönlöpön, on todellakin hienoa kun itsenäistytte ja tottakai muutat sitten joskus omaan kotiin!
Illalla sängyssä kuuntelin kuitenkin niin maailman onnellisempana kaikkien tuhinaa ja mietin, että kun nuo äänet ei vaan ikinä loppuisi tässä talossa ja noissa huoneissa. Vaikka kyllähän ne joskus vaan loppuvat. Onneksi tuo vierustoverini ei kuitenkaan ole lähdössä mihinkään ja hänen tuhinansa se taitaa vaan kasvaa vuosien saatossa ;)
No nyt oli taas vaihe. Joutui taas päästämään hieman irti. Päästää kauemmas ja luottaa, että kaikki sujuu hyvin. Päästää se lapsi kauemmas. Miten kaikki voikin aina pelottaa ja huolestuttaa. Kymmenen vuoden päästä, kun näitä luen niin varmasti nauran näille ja mietin, että no jo oli huolet, mutta vaihe vaiheelta se vaan kirpaisee.
Kyse ei nyt ollut periaatteessa kummoisemmasta, kun siitä että tuo pieni ekaluokkaiseni lähti ensimmäistä kertaa veljensä ja kamujen kanssa pyörällä hieman pidemmälle liikuntasalille. Illalla. No niinpä niin, ei nyt mitään maata mullistavaa, mutta siltikin mullisti. Kypärät pääässä kun tönöttivät eteisessä, niin olin tietenkin jo päässäni nähnyt kaikkien isojen tien ylitysten kauhuskenaariot ja alamäkien jarrujen pettämiset sun muut perus jutut, mitä nyt tapahtuu tietenkin juuri tällä reissulla. Tein myös tuosta ekaluokkaisestani kuin minkäkin appareilla opettelevan pienen, kun varmistelin pojilta, että odotattehan häntä ja pyöräilette hänen vierellä ja älkää menkö kovaa ja tätä rataa. Hänestä tuli yhtäkkiä niin mahdottoman pieni silmissäni.Sitä on kyllä super ylpeä noista itsenäistyvistä lapsosista ja sitähän se on mitä me heille opetamme. Että pärjäävät itekseen ja osaavat ottaa vastuuta. Mutta silti se aina ottaa jostain tuolta sydämen syövereistä, kun he ovat kauempana, kuin ovat aikaisemmin olleet. Tämäkin reissu meni hyvin ja pyöräilijät palasivat ehjinä kotiin. Illalla sitten saunassa kerroin tuolle lätkäjätkälleni mitä olin jännittänyt ja sanoin hänelle, että kyllä kuule kirpaisee kun kasvatte. Hän totesi minulle, että kuules äiti, mä vielä harkitsen tätä itsenäistymistä, että jospa sittenkin jäisin vaan kotiin, enkä muuttaisi ikinä pois, koska aina laitat ruuan ja on vaatteet valmiina ♡
Totesin hänelle yhtäkkiä hyvinkin reippaana, että höpönlöpön, on todellakin hienoa kun itsenäistytte ja tottakai muutat sitten joskus omaan kotiin!
Illalla sängyssä kuuntelin kuitenkin niin maailman onnellisempana kaikkien tuhinaa ja mietin, että kun nuo äänet ei vaan ikinä loppuisi tässä talossa ja noissa huoneissa. Vaikka kyllähän ne joskus vaan loppuvat. Onneksi tuo vierustoverini ei kuitenkaan ole lähdössä mihinkään ja hänen tuhinansa se taitaa vaan kasvaa vuosien saatossa ;)
0 kommenttia